Tuntsan erämaan vaellus

Kesä-heinäkuu 2020. Vaelluskuume on ollut valtava jo hyvän tovin. Lähes vuosi sitten häissämme Teppo ilmoitti, että me kolme lähdemme yhdessä vaeltamaan. Ilmoitus sai alkunsa, kun Teppo voitti meidän hääbingossa euron arvasta päävoiton (1 000 €), päätti ostaa sillä uuden rinkan (Fjällräven Kajka 85) ja käyttää loput itse vaellukseen meidän kanssa. Mikäs siinä, totesimme ja niin sitä istuttiin juhannuksen jälkeen autossa kohti pohjoista! Kerrottakoon jo tässä vaiheessa, että teimme vaelluksen aikana myös 7-osaisen podcast-sarjan ”Havuja kengissä”, jonka löydät esimerkiksi RadioPlaysta tai Spotifysta.

Henna, Teppo ja Lauri.

Tekniset asiat, kuten rinkkojen painot ja mukana kulkeneet varusteet löytyvät tästä.

Kohteena meillä oli tosiaan Tuntsan erämaa, jossa vietimme viisi yötä. Tuntsa sijaitsee Sallan kunnan alueella aivan siellä Lapin itäisimmässä kolkassa. Niin idässä, että jos Tuntsasta lähdet etelään, itään tai pohjoiseen, niin päädyt Venäjälle. Tai et päädy, koska rajavyöhyke ja niin edelleen, mutta tajusit pointin.

Tuntsan erämaa kartalla.

Suunnittelimme vaellusta kohtuullisen pitkään ja ehdimme käydä monia eri vaihtoehtoja läpi Kaldoaivin erämaasta UKK-puistoon ja Pöyrisjärven erämaahan, mutta lopulta Lapin runsasluminen talvi teki meidän puolesta päätöksen, että lähdemme sellaiseen paikkaan, jossa ei tarvitse kanoottia tai edes välttämättä kumisaappaita. Tuntsan erämaa vaikutti sopivalta paikalta – ei liikaa vesistöjä tai valtavia suoalueita, jotka tulvisivat vielä juhannuksen aikaan, kun kesä alkoi pari kolme viikkoa myöhässä Lapissa.

Tuntsa tuntui muutenkin sopivalta valinnalta. Koronakevät ajoi ihmiset sankoin joukoin retkeilyharrastuksen pariin, emmekä halunnet sellaiseen paikkaan, jossa törmää jatkuvasti muihin kulkijoihin, kuten vaikkapa Karhunkierrokselle. Tuntsa on hieman tuntemattomampi, mutta sanovat yhdeksi Suomen kauneimmista erämaista.

Jos ihan totta puhutaan, niin emme me Tuntsan erämaassa tarkalleen ottaen olleet. Komeimmat maisemat ja korkeimmat tunturit nimittäin löytyvät sen eteläpuolelta. Lähdimme liikkeelle aivan erämaan eteläreunalta Tuntsan pirtin nurkilta. Jätimme auton muutaman kymmenen kilometrin päähän Tuntsan pubin pihaan, josta saimme kyydin erämaahan pubin isännältä Pertiltä. Kyyti tuntui aluksi hieman tyyriiltä (100 €), mutta ymmärsin hintalapun, kun köröttelimme Pertin minibussilla hitaasti heikkokuntoista tietä noin tunnin ajan kohti määränpäätä.

Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa ei siis ollut vaellusta, vaan pystytimme leirin läheiselle tulipaikalle, teimme illallisen ja lepäsimme pitkän ajomatkan rasituksen pois. Ruoat meille sponsoroi Blå Band, eli söimme koko vaelluksen ajan heidän eri Outdoor aterioita. Kaupallinen yhteistyö Blå Bandin kanssa koskee podcastiamme, mutta kerrottakoon nyt täälläkin. Podcastissakin arvioimme ruokia rehellisesti – kaikki eivät olleet megahyviä, vaikka suurin osa maistuikin.

Herättyämme seuraavaan aamuun olikin aika lähteä liikkeelle ja ottaa jalkoihin tuntumaa. Päivän reitti oli noin 15 kilometrin mittainen ja seurasi enimmäkseen UKK-reittiä. Polku oli hyvässä kunnossa, mutta pari kertaa se katosi ja jouduimme suunnistushommiin.

Päivän 1 reitti.
Tämä näky tuli minulle tutuksi vaelluksen aikana. Henna ja Teppo tutkimassa kauniita kiviä.

Suunnistushommiin jouduimme (tai pääsimme) myös, kun teimme ylimääräisen lenkin pois polulta katsomaan Ylimmäistä Nuoluskurua. Oma agendani tälle vaellukselle oli opetella kunnolla suunnistamaan karttaa ja kompassia käyttäen ja sanoisin, että tämän vaelluksen jälkeen uskaltaisin jo lähteä ilman elektronisia suunnistusvälineitä jonnekin helpohkoon maastoon. En sitä kuitenkaan tee, sen verran kätevä on puhelimeen ladattava Karttaselain, että käytän sitä jatkossakin. Mutta koskaan ei tiedä, milloin puhelin hajoaa tai akku simahtaa lopullisesti, joten pidämme aina myös paperikarttaa ja kompassia mukana retkeillessä.

Ensimmäinen vaelluspäivä päättyi Nuoluskurun kodalle, jossa meidän lisäksi majoittui kaksi muutakin telttakuntaa. Toinen näistä saapui paikalle autolla puolen yön aikaan ja taisi siinä vähän kuperkeikkaöljy maistua vanhemmalle pariskunnalle ennen nukkumaanmenoa.

Rakkautta ensisilmäyksellä. Uusi telttamme, Fjällräven Abisko Shape 3.

Nuoluskurun kota on komealla paikalla aivan Kuskoiva-tunturin juurella. Juoksevaa vettä saa muutaman kymmenen metrin päästä ja kodassakin voi yöpyä, joskin hyttysverkko lienee siellä tarpeellinen (sen verran oli rakoja kodan seinissä). Teltat pystyyn, trangia tulille ja retkimuonat naamaan. Illan päätteeksi päivän podcast-jakson äänitys, jossa puhuimme ensimmäisen päivän vaellustunnelmien lisäksi varusteasioista. Ja sitten unille.

Podcastin tekeminen on vakavaa puuhaa.

Toisen vaelluspäivän matka oli kutakuinkin ensimmäisen kanssa samaa luokkaa, siinä 15 kilometrin kieppeillä. Aloitimme päivän nousemalla Kuskoivan huipulle, josta pääsimme ensimmäistä kertaa vaelluksellamme katselemaan kunnolla maisemia. Ja olihan ne komeat. Kyllä pohjoinen Suomi on kaunis! Kuskoivalla puhelimeni hyppäsi myös ensimmäisen, muttei suinkaan viimeisen kerran venäläisen operaattorin verkkoon – kannattaa siis huolehtia, että mobiilidata/roaming on pois päältä kun Tuntsaan lähtee.

Kakkospäivän reitti
Kuskoivalle nousu oli helppo ja loiva. Perille asti kulki mönkijäura.

Huiputuksen jälkeen lyhyt matka polutonta maastoa alaspäin, kunnes törmäsimme taas UKK-reittiin, jota lähdimme seurailemaan edelleen alamäkeen. Tunturin juurelle päästyämme tulimme risteykseen, johon jätimme rinkat ja pakkasimme rinkkojen hatuista tehtyihin olka-/vyölaukkuihin lounastarpeet. Suuntasimme kevyemmillä painoilla kohti kolmen kilometrin päässä olevaa pirunkirkkoa – suurta kivikasaa, joka on aikoinaan työntynyt maasta kuumana aineena, puskien kaiken muun pois tieltään. Ihan komea ilmestys, josta en tietenkään ottanut kuvaa, etten pilaa sinulta nautintoa (eli unohtui kokonaan).

Pirunkirkolla söimme lounaan ja lähdimme takaisin kohti risteystä, jonne jätimme rinkat. Kantamukset takaisin selkään ja viimeiselle etapille kohti Takkaselkätunturia. Katsoimme kartasta, että tunturin pohjoispuolella saattaisi olla hyvä leiriytymispaikka aivan puurajan tuntumassa pienen puron varrella. Ja olihan siellä. Ehdottomasti vaelluksemme kaunein leiripaikka! Koska olimme jo valmiiksi hieman korkeammalla, olivat maisemat lähes henkeä salpaavat täältä. Siinä mieli lepäsi kun katseli vain ympärilleen ja kuunteli hiljaista puron solinaa. Olisi ollut hienoa tehdä tähän paikkaan vielä iltanuotio, mutta Lapissa oli vaelluksemme aikaan erittäin suuri metsä- ja maastopalon vaara, joten kaikenlainen tulenteko jäi meillä välistä.

Teltan takana loivana nouseva Takkaselkätunturin huippu. Leiripaikka ihan puurajassa.

Leiripaikan vieressä oli myös vähän sulamatonta lunta, josta Henna otti ilon irti heittelemällä lumipalloja.

Illallisen päälle teimme vielä Trangialla lettuja, jotka maistuivat vaelluspäivän päätteeksi taivaalliselta! Mahat pullottaen kävimme yöpuulle.

Vaelluspäivä kolme oli lopulta reissun pisin. Kartasta olimme katselleet, että sen pitäisi olla jotain 12-13 kilometrin luokkaa, mutta gps kertoi meidön kulkeneen lopulta 17 kilometriä. Se tuntui aika rajulta. Nyt joku hymähtää, että eihän tuo ole mikään matka, mutta meille se oli. Jopa vähän liian pitkä. Viimeiset pari kilometriä tultiin aikalailla pyhällä hengellä.

Kolmannen päivän reitti.

Päivään sisältyi parikin tunturia. Ensitöiksemme kapusimme Takkaselkätunturin huipulle. Todella kaunis tunturi muuten. Tuntui, että siinä oli luonnetta jotenkin ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi Kuskoivassa. Ja se oli helppokulkuinen. Ei juuri rakkaa (kivikkoa), vaan tasaista ja mukavaa paljakkaa.

Takkaselän huippu.

Takkaselältä suunnistimme taas UKK-reitille, jota pitkin tulimme loppupäivän. Tai emme aivan. Seuraavan tunturin kohdalla oli nimittäin kartantekijä tehnyt pienen kepposen. Karttojen mukaan polku kulkee rakan läpi todella jyrkästi Jäkälätunturin huipulle, mutta eipäs kuljekaan. Me emme tietenkään seuranneet merkittyä polkua, koska se johti aivan eri suuntaan, kuin kartan polku, joten lähdimme etsimään kartttaan piirrettyä polkua huonolla menestyksellä. Lopulta kiipesimme Jäkälätunturin huipulle sen melkein jyrkintä puolta jatkuvassa rakassa. Noin kilometrin matkaan saimme käytettyä reilun tunnin, eli meno oli TODELLA hidasta. Huipulla selvisi, että jos olisimme vaan jatkaneet merkittyä polkua pitkin, se olisi lopulta johtanut myös huipulle – vieläpä sitä loivaa ja varmasti helppokulkuista puolta pitkin.

Laskeutuminen Takkaselältä ja kohti edessä kohoavaa Jäkälätunturia.

Onneksi olimme syöneet tukevan lounaan juuri ennen nousua, muuten olisi saattanut tulla iso kiukku. Lounaan ohessa äänitimme myös seuraavan podcast-jakson, jossa käsittelimme mm. sitä, että romantisoiko some vaeltamista ja mikä vaelluksella vituttaa.

Jäkälätunturi oli aika komea. Kolme huippua peräkkäin ja jälleen hyvää ja helppokulkuista paljakkaa, jota pitkin kävellä. Viimeiseltä huipulta näimme jo (kiikareilla avustettuna) seuraavan yöpaikkamme, Sorsakodan. Tästä eteenpäin ne viimeiset kilometrit olivat tuskaisia. Polku kulki taas vähän eri paikasta, kuin missä kartta sen väitti kulkevan ja jalkapohjat alkoivat olla aika tulessa. Lopulta ikuisuudelta tuntunut alamäki kuitenkin loppui ja kuljimme pitkospuita suon yli kodalle.

Jäkälätunturin huippujen maasto – erittäin helppokulkuista paljakkaa.

Täällä saimme olla ihan omassa rauhassa, muita kulkijoita ei ollut. Sorsakodalle ei pääse autolla, joten se varmasti vähentää hieman kulkijoiden määrää Nuoluskurun kotaan verrattuna. Vieraskirjan perusteella kodalla kuitenkin käydään ahkerasti etenkin kevättalvella ja syksyllä, jotka ovatkin Tuntsan vilkkaimpia sesonkeja. Kota on erittäin siistissä kunnossa, täällä kelpaisi jopa majoittua. Tykkään kuitenkin teltassa nukkumisesta, joten löimme Fjällrävenin (ja Teppo MSR:n) kiilat maahan ja makuualustat pusseineen sisään.

Ukkosen ja sateiden jälkeen saimme vielä ihailla suolta nousevaa usvaa ja komeaa auringonlaskua.

Jo alkuillalle luvattu ukkonen viivästyi onneksi hieman ja sattui kohdalle vasta kun olimme jo ehtineet syömään ja pystyttämään leirin kokonaan. Eikä se mikään iso ollut. Pari pientä rintamaa, joiden ohikulkua seurasimme kodasta. Henna olisi halunnut jo nukkumaan, mutta teltta ei ole välttämättä ukkosen alla se paras mahdollinen paikka, joten nukkumaanmeno hieman venähti. Tunturissa ollessamme meillä oli vielä tieto, että ukkonen tulee aivan pian, joten tulimme melko vauhdilla pois avotunturista. Jos muuten olet lähdössä vaeltamaan tunturiin, niin lukaise vaikka tästä Luontoloinen -blogista, miten siellä ukkosen aikaan tulee toimia. Se ei ole ihan leikin asia nimittäin, kun suojaa ei olekaan samalla tavalla, kuin kotona, mökillä tai autossa.

Henna odottaa ukkosen väistyvän. Huomaa jaloissa komeileva sheriffi, josta otimme iltaisin pienet yömyssyt.

Hennan mentyä unten maille, äänitimme vielä Tepon kanssa seuraavan podcast-jakson, jossa käsittelimme päivän pitkäksi venähtäneen reitin lisäksi sitä itseään, eli vaellusreitin suunnittelua.

Osaathan lukea maastokarttaa ennen kuin suuntaat vaellukselle?

Neljäs vaelluspäivä olisi rennompi. Näin päätimme jo etukäteen. Alkuperäinen suunnitelma oli vain huiputtaa vieressä kohoava alueen korkein tunturi, eli Sorsatunturi. Mutta päätimme jo ennen lähtöä, että jos suinkin virtaa on, niin pakkaamme leirin kasaan ja lähdemme jo kävelemään hieman lähemmäksi autoa ja lyhennämme näin viimeisen päivän matkaa.

Neljännen päivän kävelyt.
Sorsatunturin kivinen nousu.

Sorsatunturille kiipesimme ilman rinkkoja, jotka jätimme vielä leiriin. Sorsatunturi on kovin kivinen, eikä sellaista hyvin helppokulkuista reittiä löydy oikein mistään. Toki helppokulkuisuuteen voi itse vaikuttaa sillä, ettei lähde nousemaan sitä jyrkintä kohtaa, kuten me taisimme tehdä. Hennaa suuret kivenlohkareet jännittivät, itse taas nautin. Henna ja Teppo kuvalivat kulkuani sellaiseksi ketterän vuoristovuohen loikkimiseksi ja siltä se tuntuikin. Tykkäsin todella paljon mennä rakassa kovempaa vauhtia, hyppiä kiveltä toiselle ja hengästyä noustessa. Sopivin välimatkoin pysähdyin odottelemaan seuralaisia. Teppo ystävällisesti hoiti minulle kuuluneet aviomiesvelvoitteet ja auttoi Hennaa pahimpien kivien yli, kun minä juoksentelin pikkupojan lailla edellä.

Sorsatunturin huipulla katselemassa Venäjää.

Sorsatunturin huipulta maisemat olivat kerrassaan upeat. Aivan tunturin toista rinnettä myötäilee jo rajavyöhyke, jonne ei ole asiaa ilman vyöhykelupaa. Eikä se varsinainen rajakaan ole kaukana – itseasiassa ihan siinä tunturin juuressa. Niinpä kaivoimme kiikarit esiin ja katselimme itänaapurin maita, josko siellä joku rajamies näyttäytyisi. Ei näyttäytynyt. Koko rajahan on teoriassa valtavan helposti ylitettävä, kun siellä ei näköhavaintojemme perusteella mitään aitaa edes ollut, mutta taitaa olla sen verran hyvin atk-vehkeillä valvottua aluetta, ettei edes harkittu sen ylittämistä, ei kannata.

Tyytyväiset huiputtajat.

Huipulta laskeuduimme hieman helpompaa ja loivempaa reittiä takaisin kodalle, jossa söimme lounaan ja pakkasimme tavarat kasaan. Tässä kohtaa kodan ohitti myös toinen vaellusporukka, nuori pariskunta koiransa kanssa. Kodalla törmäsimme heidän lisäksi paikalliseen poromieheen, joka oli mönkijällä käynyt viereisestä suosta nostamassa poron raadon ja oli matkalla Sorsatunturiin tarkistamaan toista raatoa. Kuulemma runsasluminen talvi on ollut poroille kova. Miehen kertoman mukaan porot jäävät puroista juodessaan usein korkean lumivallin vangiksi, eivätkä pääse enää takaisin ylös ja kuolevat näin ollen puroihin. Asia, joka kannattanee ehkä huomioida, kun runsaslumisen talven jälkeen ottaa puroista juomavettä. Tiedä sitten, oliko tässä poromiehen satuilua, vai onko ongelma ihan todellinen. En ole asiantuntija, joten uskon miehen kertomaan. Me emme poroja kohdanneet koko vaelluksen aikana kuin muutaman heti ensimmäisellä tulipaikalla ja yhden Sorsatunturille noustessa.

Sorsatunturilla oli paikoin vielä melko paksusti lunta.

Päivän kävely rinkkojen kanssa oli vain noin kuuden kilometrin mittainen, mutta sitäkin raskaampi. Kuljimme tuntureiden juurilla suon vieressä ja kosteutta oli polullakin paljon. Sanoinkin päivän podcast-jaksossa, että tuntui kuin olisi kävellyt helvetin isossa märässä pesusienessä koko ajan. Askeleet upotti jatkuvasti ja jalkaa sai kiskoa perässään pois märästä ja pehmeästä maastosta. Todella rasittavaa kulkemista, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Pari puroakin ylitimme, mutta näistä selvittiin ihan kengät jalassa (joskin vesiraja nuoli aivan varsikengän yläosaa). Onneksi oli vedenpitävät kengät. Tai oli kenellä oli. Hennan uudet (vedenpitävät) Hanwagit osoittautuivat maanantaikappaleiksi ja päästivät useampana päivänä vettä molempiin kenkiin. Kengät lähtivät tehtaalle tutkittavaksi heti vaelluksen jälkeen.

Saavuimme pitkältä tuntuneen pätkän jälkeen viimeiselle leiripaikalle, Aitatsivaaran tulipaikalle. Teltoille ei meinannut löytyä kunnollista paikkaa ja ainakin Teppo nukkui vähän huonosti kehnon maaston vuoksi. Itse en maaston epätasaisuutta ilmapatjani läpi tuntenut ja nukuin sikeästi, kuin pieni lapsi.

Aitatsivaaran tulipaikka on kahden suon välissä ja sen kyllä huomasi hyttysten määrässä. Tähän asti saimme hyttyset pidettyä poissa leireistä Thermacellin avulla, mutta nyt paikalla oli sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät hyttyskaasuista välittäneet. Tämäkin kuuluu illan podcast-jaksossa, jossa taisin saada ainakin yhden itikan suuhuni kesken lauseen. Illan höpinöiden teemana meillä oli hygienia vaelluksella ja käsittelimme niin munien pesemistä, kuin menkkoja metsässä. Aiheita, joista ei niin kauheasti aina puhuta, mutta tärkeitä asioita. Pitämällä huolta omasta hygieniasta välttyy ikäviltä hiertymiltä tai jopa tulehduksilta ja metsässä ollessa on syytä huomioida luonto, eli ei lähdetä retkelle sen perus Rexonan sporttisaippuan kanssa.

Siinä puhutaan palleista ja menkoista.

Viimeisenä aamuna totesin, että nyt on hyvä aika lähteä pois metsästä kun paska alkaa haisemaan Blå Bandin carbonaralle. Niinpä pakkasimme leirin rinkkoihin ja lähdimme tarpomaan kohti kahdeksan kilometrin päässä parkissa seisovaa autoa.

Loppurutistus.
Loppusuora.

Tältä pätkältä ei ole juuri kerrottavaa. Ensin helppokulkuista mökijäuraa, joka vaihtui pian soratieksi ja hakkuuaukeat valtasivat maiseman. Katse ei niissä maisemissa levännyt, mutta ymmärtäähän sen, että talousmetsää ajoittain kaadetaan ja laitetaan uutta kasvamaan. Emme siis valita.

Reippaat 60 kilometriä kuluneiden päivien aikana kuljettuamme, saavuimme autolle ja lähdimme helpottuneina ja onnellisina ajamaan kohti Sallatunturia, josta olimme vuokranneet mökin. Mökillä sauna ja kylmä olut tuntuivat mahtavalta ja ennen pizzaillallista nauhoitimme vielä yhden jakson Havuja kengissä -podcastia, jossa niputimme vaelluksen ja pohdimme mm. sitä, että millaiselle vaeltajalle Tuntsa sopii.

Viimeisen illan huippuunsa viritetty podcast-studio

Spoileri: ei luultavasti se paras paikka ensikertalaiselle, mutta jo yhden tai kaksi vaellusta tehneelle erinomaista maastoa, joka ei koko ajan ole sieltä helpoimmasta päästä ja tarjoaa hyviä mahdollisuuksia poiketa tallatuilta poluilta kulkemaan omia reittejä.

Upea vaellus!

One thought on “Tuntsan erämaan vaellus

  1. Kiitokset reissukuvauksesta. Noihin maisemiin se omakin mieli on vetänyt jo 15 vuotta. Monet kerrat olen alempana Suomessa todistellut sanoin ja kuvin, että Itä-Lapin komeimmat maisemat avautuvat Kaunisoivalta ja Jäkälätuntureilta. Seuraavan kerran pääsen mainittuihin maisemiin jo kuukauden kuluttua.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s